Ruusu Aavelaivan juurella

Miksi näin kävi? Ensin kaikki oli selvää, mutta nyt kaikki on hämärää. Valo on kadonnut, värit haalistuneet. Mikään ei tunnu tutulle. Makaan keskellä tietä pohtimassa elämän tarkoitusta kun kuulen kirkkaan äänen. Se on jossain määrin tuttu. En kuitenkaan muista, missä olen kuullut sen. Tuntemattomat ihmiset ovat kerääntyneet ympärilleni, puhuvat jostain, mutta en kuule heitä. Kaksi miestä nostaa minut paareille. Ääni, jonka kuulin, oli sireeni. Mietin, miksi makaan tässä. Mitä oli tapahtunut? Tunnen kivun leviävän ympäri kehoani. Yritän huutaa, mutta ääntä ei lähde. Kuolenko minä?

Makaan sairaalassa. Olen melko varma, että olen ollut täällä ennenkin. En vain muista milloin. Koetan nousta ylös, mutta en pysty. Kuin minut olisi sidottu tähän sänkyyn. Huoneeseen kävelee valkotakkinen mies sekä kaksi muuta aikuista. Kasvot nähdessäni ne välähtävät mielessäni. Kuin olisin nähnyt ne aiemminkin. Kuulen heidän keskustelevan.
– Muutamia luunmurtumia ja aivotärähdys, lääkäri sanoo. Tuijotan kattoon, en reagoi heidän puheisiinsa. Lääkäri tulee sängyn viereen.
– Mikä on vointi? hän kysyy. Käännän katseeni hitaasti häneen. Haen sanoja, mutta en löydä oikeaa kuvaamaan oloani.
– Katariina, nainen sanoo hivenen huolestuneena. – Vastaa.
– Tyhjä, sanon, mutta se kuulostaa enemmän kuiskaukselta.
– Tyhjä? lääkäri toistaa. Osoitan naista. Hän tulee sängyn viereen ja tarttuu käteeni. Katson käsiämme.
– Niin, äiti tässä, hän sanoo.
– Äiti? toistan ja käännyn tuijottamaan takaisin kattoon. – Kuka minä olen?
– Katariina. Etkö sinä muista? nainen, joka itseään äidikseni kutsuu, sanoo.
– En, kuiskaan. Lääkäri kurtistaa kulmiaan ja vie aikuiset ulos huoneesta. Käännän katseeni ikkunaan. Ulkona on harmaata. Kaikki tuntuu olevan harmaata.

Minut päästetään sairaalasta. Samat aikuiset, jotka minua kävivät katsomassa, vievät minut kotiinsa. He sanoivat sen olevan myös minun kotini. Minut viedään erääseen huoneeseen. Kalustus on pääosin mustaa.
– Tämä on sinun huoneesi. Etkö vieläkään muista? nainen, jonka nyt äidikseni viimein omaksuin, kertoo. Pudistan päätäni ja astun huoneeseen. Vasenta rannetta koristaa valkoinen side. Kylkiluihin ei satu enää niin kovasti. Avaan paksut samettiverhot. Ulkona on yhä harmaata. Käyn istumaan sängylle. Asioita pyörii mielessäni. Asioita, joita en tunnista. Asioita, jotka minun kuuluisi muistaa.
Olen yhdeksättä päivää pois koulusta. Minulla on hämärä muistikuva lukiosta ja luokasta 2A, mutta sekään ei ole tarkka. Vain pieni osa jostain hämärästä ja sumeasta valokuvasta. Laahustan keittiöön. Äitini laittaa ruokaa.
– Äiti? kysyn.
– Niin? hän vastaa.
– Olenko minä lukiossa? kysyn. Hän kääntyy katsomaan minua. Näen kasvoilla pienen riemunpilkahduksen, kuin auringon valo se valaisee hänen kasvonsa.
– Muistatko sinä? hän kysyy.
– Hämärää, mutta kuva välähtää mielessäni, vastaan.
– Kyllä sinä olet, äiti sanoo. – Muistatko mitään muuta?
Pudistan päätäni.
– Saan kiinni vain hämäriä ja sumeita kuvia, joista paljastuu vain pieni osa, vastaan. Ovikello soi. Äiti menee avaamaan. Siirryn olohuoneeseen, otan paperia ja käyn kasaamaan muistojen välähdyksiä. Paperille piirtyy useita pieniä kuvia. Kuvia, jotka ovat pieniä paloja kokonaisista muistoista.
– Katariina, äiti sanoo tullessaan olohuoneeseen. – Muutama kaverisi koulusta tuli käymään.
Olohuoneen puolelle tulee muutama tyttö. Jokaisessa on jotain tuttua, mutta nimet eivät tule mieleen.
– Mikäs on vointi? musta-punahiuksinen tyttö kysyy. Mietin oikeaa sanaa, joka antaisi kattavan vastauksen olotilalleni.
– Tyhjä. En saa asioista kiinni, vastaan.
– Sun äiti kertoi, ettet sä muista mitään, vaaleahiuksinen tyttö kertoo.
– Kyl mä kaikkee pieniä paloja muistan. Mä vaan näen ne välähdyksinä, enkä saa niistä aina selvää, sanon. Muut käyvät sohvalle viereeni istumaan hiljaisina. Saan taas välähdyksen eräästä muistosta ja jatkan yhtä piirrosta hieman.
– Toihan on meidän luokkakuvasta, ruskeahiuksinen tyttö sanoo ja osoittaa piirrosta.
– Mä näen just tällä lailla vaan pieniä osia, joita nyt yritän piirtämällä kasata. Kuin tekisi satoja palapelejä yhtä aikaa, kerron. Kaverit alkavat kertoa minulle muistoistani, joita olen piirtänyt, mutta mikään ei jää mieleen. En osaa yhdistää vain kerrottuja, minulle täysin abstrakteja, asioita mihinkään, jolloin niidenkin muistaminen käy vaikeaksi.

Ilta alkaa laskea. Istuudun sängylleni ja tuijotan seinää. Kaikki on vieläkin hämärän peitossa. Kuulen pienen äänen sängyn alta. Kurtistan kulmiani ja laskeudun lattialle polvilleni. Kurkistan sängyn alle, mutta en näe mitään, sillä en ole sytyttänyt valoja huoneeseeni. Pian näen pienen heijastuksen tapaisen, kuin kaksi safiiria. Kuulen saman äänen uudestaan ja huomaan safiirien lähestyvän. Peräännyn hiukan ja huomaan eteeni ryömineen pienen mustan kissanpennun. Se on tutun näköinen, mutta en muista miten. Pentu kiipeää syliini. Tiedän, että minun pitäisi muistaa, miten pentu on minulle päätynyt, mutta en saa päähäni mitään. Nousen takaisin sängylle pentu sylissäni ja käyn makaamaan selälleni. Pentu on virkeällä tuulella ja tassuttelee hivenen kömpelönoloisesti vatsallani hyökkäillen välillä sormieni kimppuun.

En ole nyt viiteentoista päivään mennyt kouluun. Se sama tyttöjoukko on päivittäin käynyt kertomassa minulle lisää asioita, joita minun pitäisi muistaa. Tänään en kuitenkaan jaksa enempää muistoja, joita en muista, joten lähden kävelylle. Kuljen katuja pitkin katsomatta keneenkään. Kaupunkia voisi kuvata kahdella sanalla: harmaa ja ankea. Ehkä myös kuollut. Hämärästi mieleeni tulee ajatus, että tämä olisi erilainen kuin ennen sairaalaan joutumista. Kuin että maailma olisi muuttunut sen hetken aikana. Tunnen ihmisten tuijottavan minua, mutten jaksa välittää. Tuijottakoot. Ei väliä, vaikka olenkin se friikki, joka ei muista mitään. En muista edes syytä, miksi jouduin sairaalaan.

Pääsen kaupungin vanhalle laidalle. Olen käynyt täällä muutaman kerran muistinmenetykseni aikana. Monet asiat ovat minulle tuttuja, vaikka en osaa yhdistää niitä mihinkään. Äiti kertoi, että asuimme täällä minun ollessani vielä pieni. Saavun leikkipuistoon. Keskellä hiekkapohjaista leikkialuetta kohoaa merirosvolaiva. Kiertelen laivaa ja katselen sitä. Saan pitkän sarjan välähdyksiä muistoista, jotka liittyvät tähän laivaan. Pujahdan matalasta ovesta sisälle laivaan. Siellä on pimeää ja hivenen ahdasta, sillä katto on todella matala. Kuljen seinänviertä sivellen seinää kädelläni. Pysähdyn tuntiessani käteni alla kaiverrusta, kuin tekstiä. Kaivan taskustani kännykkäni ja heijastan sen valoa seinään. Kaiverrus näyttää viisivuotiaan raaputtamalta. "Aavelaivan miehistö" siinä lukee. Kokeilen seinää, mutten tunne enempää kirjoitusta. Vain muutaman naulan tai nastan ja jotain aivan kuin paperia. Heijastan lisää valoa ja näen paperille printatun valokuvan lapsijoukosta, jonka jokainen jäsen on pukeutunut merirosvoksi. Toinen sarja välähdyksiä tulee mieleeni. Tunnen saavani tällä kertaa otteen jostain muistosta. Kuitenkin juuri, kun saan välähdykset kasautumaan kokonaisiksi kuviksi, otteeni lipeää ja unohdan taas.

Palaan kotiin. Äiti katsoo minua kummastuneena.
– Missä kävit? hän kysyy.
– Vanhassa kaupunginosassa, vastaan ja käyn olohuoneeseen taas piirtämään. Luonnostelen kuvan laivasta ja lapsijoukosta. Tällä kertaa olen sijoittanut lapset laivaan leikkimään.
– Saitko taas jonkun välähdyksen? äiti kysyy. En vastaa. Tunnen hänen katsovan olkani yli.
– Saitko tällä kertaa kokonaisen muiston? hän kysyy. En vastaa vieläkään, annan kynän viilettää paperilla. Viimeinen, jonka piirrän, on pieni tyttö samanlaisessa merirosvovarustuksessa kuin pojat. Luonnostelen tytön vaaleat kiharat kevyesti ja lisään kasvoille suloisen hymyn ilman etuhampaita. Äiti on palannut keittiön puolelle. Otan paperin mukaani mennessäni keittiöön.
– Mä sain kaks sarjaa välähdyksiä siellä leikkipuistossa, missä on se iso merirosvolaiva, kerron. Äiti katsoo piirrostani.
– Tunnen kaikki nämä lapset tästä kuvasta. Mikko, Santtu, Jappi, Kalle ja tuo pieni tyttö, äiti kertoo. Näen kyyneleen hänen silmäkulmassaan. Nimet tuovat lisää välähdyksiä. Näen useita kuvia lapsijoukosta, yhä vain vanhempina. Kuin heidän yhteisen kasvutarinan.
– Mikä tuon tytön nimi on? kysyn ja katson piirrostani. Äiti hymyilee minulle lempeästi ja ohjaa minut eteisen peilin luokse.
– Katso tarkasti tuota piirrostasi. Se on valokuvantarkka kuva tuosta hetkestä, jonka näköjään muistat edes osittain, äiti sanoo. Katseeni ohjautuu automaattisesti tähän pieneen tyttöön. Tutkin tytön pyöreitä kasvoja, iloista ilmettä, ja katson sitten peiliin. Hetken tuijotan peiliä hiljaa.
– Se olen minä, kuiskaan. – Aavelaiva. Minä muistan Aavelaivan.
Äiti halaa minua. Hän pyytää minua yrittämään muistaa joitain lähiaikaisia asioita. Lasken katseen jalkoihini ja pudistan päätäni. Vaikka muistan Aavelaivan ja pojat, en muista mitään tuoreempaa. Muistissani on silti valtava aukko.

Makaan taas sängylläni kissanpennun kanssa. Mietin saavuttamaani muistoa. Vaikka muistiini on viimein palannut edes yksi asia, todella suuri osa on hämärän sumun peitossa. Ilta on jo pitkällä ja ulkona on pimeää. Unta en kuitenkaan saa, sillä muisto häiritsee. Se jää puutteelliseksi. Minun on mentävä takaisin sinne leikkipuistoon. Kirjoitan äidille lapun, jonka jätän tyynylleni, ja hiippailen sitten hiljaa ulos.

Otin taskulampun keittiön kaapista. Kävelen ympäri Aavelaivaa valaisten sen laitoja taskulampulla. Saan mieleeni taas uuden muiston. Siinä Jappi istuu laivan laidalla ja soittaa kitaraa. En saa päähäni, mitä kappaletta hän soitti, mutta Japiksi pojan kuitenkin tunnistan. Iältään hän vaikuttaisi olevan viidentoista muistossani. Istuudun leikkipuiston keinuun ja mietin. Olen saanut jo toisen muiston takaisin. Kuinka paljon olisi vielä saatava? Miten saisin kaikki muistoni takaisin? Tunnen väsymyksen alkavan painaa, joten lähden laahustamaan kotiin.

Aamulla herään melko aikaisin. Vanhemmat eivät ole vielä heränneet. Otan keittiöstä omenan ja alan kirjoittaa taas lappua. Kerron olinpaikkani ja ettei heidän tarvitse olla huolissaan. Käyn ottamaan eteisen kaapista pitkää takkiani, kun huomaan siellä jotain tuttua. Kaapin pohjalla on akustinen kitara. Otan sen esiin ja katson sitä hetken. Muistoihini palaa sumea kuva hetkestä, jolloin minulle ensikerran annettiin tämä kitara. Otan sen mukaani ja lähden taas leikkipuistoon.

Istuudun Aavelaivan kannelle kitara sylissäni. Osaanko minä edes soittaa tätä? Näppäilen kieliä ja kokeilen otteita, jotka tuntuvat luonnollisilta. Mielessäni alkaa taas pyöriä sarja välähdyksiä, tällä kertaa jostain musiikkiluokasta. Ympärilläni on muitakin nuoria kitaroiden kanssa, kyseessä on ilmeisesti kitaratunti. Kokeilen samaa, mitä välähdyksissä soitettiin. Välähdykset alkavat tulla yhä nopeammin ja nopeammin kasautuen ehjäksi kokonaisuudeksi. Soitan kappaleen tyytyväisenä loppuun. Minä soitan kitaraa. Olen ollut kitaratunneilla, ja jos oikein seurasin välähdyksiäni, Jappikin oli siellä. Sormeni vaihtavat otteita kuin itsestään minun alkaessa soittaa uutta kappaletta, joka ei kuulosta aivan niin tutulle kuin muut, mitä olen kuunnellut. Kuitenkin se kuulostaa liian järkevältä ollakseen vain satunnaista soittoa.
– Sähän soitat hyvin, joku sanoo takanani. Säpsähdän ja käännyn äkkiä. Näen pitkän nuoren pojan, ehkä samaa ikäluokkaa kuin minä. Hänellä on pitkät mustat hiukset ja samantyyliset vaatteet kuin minulla, gootteja siis molemmat. Tuijotamme hetken toisiamme sanomatta mitään.
– Ei ilmeisesti ole muisti täysin mennyt? hän sanoo vaikka lause kuulostaa enemmän kysymykseltä. Katson poikaa tarkasti. Aivan kuin olisin vasta hetki sitten nähnyt hänet.
– Jappi? kysyn. Pojan ilme kirkastuu.
– Katahan muistaa jo jotain, hän sanoo ja istuutuu vierelleni. Katson hieman hämilläni kitaraa.
– Kyllä mä joitain asioita muistan. Mut silti en saa päähäni, missä oon kuullu tuon äskeisen biisin, jota soitin, kerron.
– Pitääkö valaista asia kokonaan vai antaa vihjeitä? Jappi kysyy.
– Anna vihjeitä. Pelkät kerrotut asiat ovat mulle liian abstrakteja, enkä osaa yhdistää niitä, vastaan. Jappi näyttää miettivän hetken.
– Mitä sä muistat? hän kysyy.
– Me molemmat soitamme kitaraa, mutta kitaratunneilla tätä ei ole soitettu, kerron. Hän nyökkää.
– Muistatko ketä ovat Mikko, Santtu ja Kalle? hän kysyy. Nyökkään.
– Aavelaivan miehistö, vastaan.
– Sä muistat meidän leikin siltä ajalta kun oltiin viis? Jappi kysyy ihmeissään. Pyydän häntä seuraamaan, ja ohjaan laivan sisälle. Näytän hänelle seinän, jossa kaiverrus ja kuva ovat.
– Ai tää on vielä täällä, hän naurahtaa.
– Mulla oli silloin vaaleat hiukset. Nyt ne kuitenkin ovat mustat, sanon pientä huvittuneisuutta äänessäni. Jappiakin alkaa naurattaa. Menemme takaisin ulos ja istuudumme keinuihin.
– Auttaisikohan muutama biisi sua muistamaan jotain? Jappi kysyy. Ojennan kitarani hänelle. Hän soittaa minulle biisejä, jotka kuulostavat tutuille, mutta joiden nimiä en mieleeni saa.
– Mä olen kuullut nämä jossain. Eikä nämä ole edes niin hämäriä kuin jotkut asiat, sanon. Jappi nousee ylös ja antaa kitaran minulle.
– Seuraa mua. Mä haluan näyttää sulle jotain, hän sanoo. Nousen itsekin keinusta ja seuraan Jappia. Pysähdymme mustan moottoripyörän viereen. Se sointuu väriltään hyvin taustan harmauteen. Jappi käy istumaan pyörän päälle.
– Nouse kyytiin, niin mennään, hän pyytää. Katson hieman oudoksuen.
– Oletko sä aivan varma? kysyn. Jappi nyökkää vastaukseksi.
– Mites mun kitara? kysyn. Jappi kaivaa taskustaan kitaran olkahihnan.
– Laita toi siihen lisäksi kiinni ja kanna sitä kuin reppua. Kyllä se tämän matkan kestää, hän sanoo. Kiinnitän hihnan, heilautan kitaran selkääni ja käyn istumaan Japin taakse.

Kiidämme halki harmaan kaupungin. Ihmiset vain vilahtavat ohi ajaessamme takaisin kaupungin uudelle laidalle. Nautin vauhdista, joten suljen silmäni. Mieleeni tulee taas sarjana välähdyksiä muistosta. Siinäkin olen moottoripyörän kyydissä. Kauempana näkyy pakettiauto. Moottoripyörä törmää siihen. Säpsähdän muistosta kiljahtaen ja tarraudun Japin selkään tiukasti. Hän pysäyttää moottoripyörän.
– Kaikki hyvin? hän kysyy.
– Näin just aivan järkyttävän muiston, vastaan. Jappi pyytää kertomaan tarkemmin, ja minä kerron niin tarkasti kuin vain pystyn.
– Siis sä muistat taas tuon? Jappi kysyy. Nyökkään.
– Toi onnettomuus tapahtui kahdeksan vuotta sitten. Silloinkin sä menetit muistisi, tosin vain viikoksi. Silloin me tehtiin jotain, jolla sut sai muistamaan kaiken. Arvaa vaan, saanko päähäni että mitä, hän kertoo.

Saavumme erään talon pihaan. Laskeudun pyörän selästä. Jappi pyytää seuraamaan häntä autotalliin. Aluksi siellä on aivan pimeää, mutta kun Jappi sytyttää valot, näen, että tila on täynnä bändisoittimia. Saan taas sarjan välähdyksiä, kuin videon pikakelauksella. Olen bänditreeneissä, ja lähden sieltä polkupyörällä kotiin. Ympäristö on paljon värikkäämpi, kuin mitä nyt on, myös eloisampi. Ei niin kuollut. Olen ajamassa risteykseen, kun huomaan vain kirkkaan valon ja sitten kaikki mustuu taas. Tuijotan hetken tyhjyyteen. Jappi tulee lähemmäs.
– Kaikki hyvin? Saitko taas muiston? hän kysyy.
– Bänditreenit. Ennen onnettomuutta, sanon nopeasti. – Eikö ollutkin?
Jappi nyökkää.
– Sä saat näitä muistoja aika nopeasti takaisin, hän sanoo. – Mut mä heitän sut kotiin ja yritän miettiä, mitä me silloin tehtiin, että saatiin sut muistamaan.

Viiletämme taas pitkin harmaita katuja. On alkanut tihkuttaa vettä. En anna sen kuitenkaan häiritä, sillä onnettomuusmuistot pyörivät mielessäni. Olen siis ollut toisenkin kerran onnettomuudessa. Ja silloinkin menetin muistini. Mutta silloin sain sen takaisin aikaisemmin. Mitä pojat silloin oikein tekivät?

Ovelle päästyäni taivas repeää. Vettä tulee kuin saavista kaatamalla. Kiitän Jappia kyydistä ja menen sisälle.
– Oliko mukava päivä? äiti kysyy.
– Joo, tavallaan, vastaan riisuessani märkää takkia yltäni. Äiti tulee eteiseen.
– Sattuiko jotain? hän kysyy huolestuneena. Pudistan päätäni.
– Näin Japin. Ja sain kaksi ikävämpää muistoa, kerron. Äiti kurtistaa kulmiaan.
– Toinen oli tapahtumat juuri ennen tätä onnettomuutta ja toinen ennen jotain kahdeksan vuoden takaista. Kuulemma Japin mukaan menetin silloinkin muistini, jatkan. Äiti nyökkää hitaasti ja näyttää mietteliäältä.
– Silloin tosin muistisi palasi nopeammin, hän sanoo. Kissanpentuni ryömii huoneestani esiin.
– Kas, Daimi on uskaltautunut pois sänkysi alta, äiti toteaa. Nostan pennun syliini ja kysyn:
– Daimi?
– Nimesit tuon Daimiksi kun löysimme sen. Arvatenkaan et muista sitä, äiti kertoo. Katson pikkuista sylissäni.
– Daimi, kuiskaan. Pentu hieroo päätään paitaani vasten. Mieleeni palaa kuva pahvilaatikkoon jätetystä mustasta surkean näköisestä rääpäleestä.
– Oliko Daimi pahvilaatikossa, kun löysin sen? kysyn äidiltä.
– Kyllä. Taisit äsken saada sen mieleesi, hän sanoo. Nyökkään ja rapsutan pentua.

Käyn istumaan sängylleni. Daimi hiipii vatsa peittoani viistäen ja hyökkäilee varpaideni kimppuun. Yhtäkkiä minut valtaa tunne päästä tietokoneelle. Hyppään sängyltä alas ja käyn kaivelemaan laatikoitani. Niistä en löydä kuitenkaan mitään. Katson koululaukkuani hetken ja avaan sen. Löydän kannettavan tietokoneen.
– Mä vähän arvelinkin että mulla on tällainen, mutisen itsekseni ja käynnistän sen. Tuijotan näyttöä tietokoneen ladatessa. En tiedä, miksi halusin tietokoneelle, minut vain valtasi tunne. Annan sen tunteen johdattaa minua. Avaan Internet-selaimen ja kirjoitan hakukenttään "Colour my life". Valitsen erään linkin ja jään tuijottamaan videota. Tikku-ukkojen hyppiessä ruudulla pääni täyttää välähdysten ja kuvien sarja. Yritän tarrautua niihin, mutta ne karkaavat jokainen minulta. Pian ruutuun ilmestyy värikäs perhonen. Tuijotan sitä hetken ja pysäytän videon siihen.
"… a happiness that fills your life with… Colour!"
– Colour… toistan hiljaa. – Värit.
Otan kännykkäni taskusta ja soitan Japille.
– No terve Kata, hän sanoo.
– Värit, sanon puhelimeen.
– Anteeks mitä? Jappi kysyy.
– Värit. Colour my life. Mä sain taas kunnon ryöpyn muistojen palasia, mutta ne karkasivat, sanon.
– Se video. Me näytettiin se sulle, mutta se ei auttanut paljoa. Mutta sen jälkeen me muistaakseni vietiin sut sinne samaan leikkipuistoon, josta mä sut tänään taas löysin, Jappi mutisee. – Siellä sä taas näit jotain, jonka jälkeen sä säteilevästi hymyillen ja innoissasi kerroit, kuinka sä muistat taas.
– No sitten ala tulla. Mä menen jo edeltä sinne leikkipuistoon. Nähdään siellä, sanon.
– Selvä, nähdään, Jappi sanoo. Laitan tietokoneen kannen alas ja otan Daimin syliini.
– Mä saatan saada mun muistini takaisin, sanon innoissani kissalle. Daimi naukaisee vastaukseksi. Lasken kissan sängylleni ja juoksen ulos. En vaivaudu ottamaan edes takkia naulakosta. Huikkasin vain äidille, että menen leikkipuistoon.

Olen juossut halki kaupungin kaatosateessa. Leikkipuiston laidalle päästessäni taivas kirkastuu aivan yhtäkkiseltään. Aurinko valaisee leikkipuiston, mutta värit pysyvät haaleina ja harmahtavina. Katseeni kiertää ympäri keskellä kohoavaa laivaa. Aivan laivan juurella näen jotain, johon katseeni keskittyy. Kuulen moottoripyörän äänen.
– No muistatko sä… Jappi aloittaa, kun keskeytän hänet nostamalla käteni häntä kohti. Tuijotan pensasta laivan juurella. Kävelen hiukan lähemmäs. Tuo pensas. Se muistuttaa minua jostain. Kiinnitän huomiota yhteen yksityiskohtaan pensaassa. Aivan pensaan keskellä on nuppu. Se käy avautumaan. Kasteinen ruusu puhkeaa
täyteen kukkaansa. Punainen väri viiltää silmiäni kuin veitsi. Tuijotan punaista ruusua, kun päähäni tunkeutuu täysi virtaus muistoja. Kokonaisia ehjiä tapahtumia, jotka jäävät mieleeni omille paikoilleen. Tunnen täyttyväni tiedosta siitä, kuka olen. Suljen silmäni ja jään katsomaan kuinka muistot virtaavat takaisin mieleeni. Tunnen Japin käden olkapäälläni. Hän ei sano mitään. Virtauksen loputtua avaan silmäni ja katson Jappiin. Kaikki näyttää taas elävältä ja värikkäältä. Kaupunki ei enää ole ankean harmaa ja kuollut.
– Sähän säteilet. Sä… Sä muistat taas, Jappi sanoo ja nostaa minut ilmaan.
– Niin muistan, henkäisen ja halaan Jappia. Muistini on taas palannut kokonaisuudessaan. Kauniit muistot kiertyvät toisiinsa sitoen kauniin kollaasin menneisyydestäni. Enää mikään ei ole epäselvää. Ja muistin takaisin saamiseen tarvittiin vain tuo punainen ruusu Aavelaivan juurella.